KOIRAHISTORIANI Halla on meidän perheen ensimmäinen oma koira. Se, että meille tuli paimensukuinen lapinkoira, on ihan sattuman kauppaa. Ei meillä ollut tietoa, että koiria on käytännössä kahta linjaa. Ihmettelimme vain, että miksi ihmeessä kasvattaja puhelimessa niin kovasti korostaa, että koira on sitten paimensukuinen, paimentava porokoirahan se lapinkoira on… Halla tuli lentokoneella ja olipas se rauhallinen, lentokentälläkin vain istuskeli jaloissani! Vähän erikoisen näköinen se oli kun ei ollutkaan pikimusta selvämerkkinen ("onko olemassa muunkinlaisia lapinkoiria, ei kai sentäs???") vaan hallava. Myöhemmässä vaiheessa Hallasta tuli anoppilan koira. Siellä Hallalla on oikea kunnon koiran virka, se pitää metsän elukat pois pihalta ja ilmoittaa tulijat. Onpa se saanut käännytettyä koiria pelkäävän miehen tykkäämään koirista ja jopa harkitsemaan oman koiran ottamista! Ruska tuli meille sijoituskoirana. Lehdessä oli ilmoitus paimensukuisesta sijoitusnartusta ja niinpä soitin Enontekiölle Rinteen Maaritille. Kylmänä helmikuun päivänä ajettiin Kittilään pentua hakemaan. Nimi oli mietitty valmiiksi, pennusta tulisi Taika (jo tässä vaiheessa keksimäni kennelnimen mukaan!). Siinä kun paluumatkalla pentu sylissäni nukkua tuhisi, suunniteltu nimi muuttui Taikasta Ruskaksi lähinnä pennun turkin värin mukaan. Ruska on lauman ruustinna, tietää paikkansa ja opettaa sen nopeasti uusille tulokkaille. Hyvä emä se on aina ollut pennuilleen ja olen onnellinen, että sen hyvät suvunjatko-ominaisuudet ja emänvaisto ovat periytyneet vahvasti eteenpäin. Iitu puolestaan on ihan vahinko. Olin lähtemässä viemään Hallaa selibaattihoitoon Ruskan juoksun aikana niin eikös tämä onneton hävinnyt silmistä hetkeksi ja pääsi astumaan Ruskan. No pentujahan sieltä tuli, neljä mustaa ja kolme dominoa. Iitu jäi kotiin, sen varannut ihminen ei koskaan ottanut toistamiseen yhteyttä ja se tuntui kohtalon merkiltä jättää Iitu kotiin kasvamaan. Siitä tuli nopeasti lauman pomottaja. Pentujensa myötä Iitusta ilmestyi esiin todellinen leijonan luonne. Ei auttanut vieraiden ajatellakaan pentujen luo menemistä ilman minua ja silloinkin Iitu oli hyvin tarkkaavainen, että ei kai vaan kukaan varasta pentuja! Luonne kuitenkin rauhottui, kaverikoirille ei tarvitse päsmertää enää koko aikaa vaan Iitu kerkeää leikkimäänkin. Hallan siirryttyä sateenkaarisillalle Iitu muutti anoppilaan ja elelee siellä tyytyväisenä, joskin hieman tuhtissa kunnossa... Usva oli myös meillä sijoituksessa. Kasvattaja tuskaili minne pennun sijoittaisi kun hyvää paikkaa ei tuntunut löytyvän ja noin sekunnin harkinnan jälkeen ehdotin että sijoita pentu meille! Ja sitten miehelle ilmoittamaan, että meille muutes tulee soopelin värinen pentu... Nimi tuli pentuajan värityksestä, se oli niin usvamainen neljän viikon iässä jolloin kävin sitä katsomassa. Kerrassaan valloittava persoona! Silläkin on mielettömät emäominaisuudet, se kehitti h-pentueemme aikaan valeraskauden, että pääsi imettämään pentuja! Meän esikoisen synnyttyä Usva meni joksikin aikaa hoitoon siskolleni Pikin kaveriksi ja sille tielle se jäi kun tytöt viihtyivät niin hyvin keskenään. Tuisku puolestaan tuli jo hieman pidemmän odottelun ja harkinnan jälkeen. Puolitoista vuotta odottelin ja monta kertaa ehdin pettyä kun odotetusta pentueesta ei mitään tullutkaan. Sitten sain tiedon Tuiskusta ja olin jo, että en ota pentua nyt kun juuri olin sopinut ottavani Usvan. Sitten ajattelin, että kyllä kasvattajan pitää tietää millaista on kun on kaksi nuorta koiraa samassa talossa ja ilmoitin, että pentu otetaan kaikesta huolimatta! Mies ei tykännyt yhtään ajatuksesta, että meille tulisi näyttelykoira kun hän ei ole näitä näyttelyimmeisiä. Sanomiset kuitenkin loppuivat siihen, kun hän näki varausmaksusta kuitin. Pentu haettiin ja matkan varrella mietittiin nimeä. Mies sitten ehdotti Tuiskua ja sehän se oli! Muutama päivä meni ihmetellessä, että mikä se tuo karvakasa on kun ei ollut yhtään lapinkoiran näköinen... Luonne kyllä valloitti heti, Tuisku ei pelkää mitään eikä ketään, itse asiassa on turhankin röyhkeä välillä. Mutta aivan mahtava neiti, hymyilee koko ajan koko olemuksellaan! Huurre ei ollut mitenkään suunniteltu jäämään kotiin, koska "meille ei enää urosta tule!" mutta minkäs teet kun pentu kietoo tassunsa mun pikkurillin ympäri! En ole aiemmin niin jätkämäistä pentua tavannut, ensimmäinen pentu, joka on uskaltanut yrittää nylkyttää minua. Ei sitä kenellekään uskaltanut ekaksi koiraksi alkaa myymään ja ne, joille olisin uskaltanut, halusivat parkin värisen pennun. Niille, jotka mustaa pentua olivat vailla, esitin aina syitä, miksi joku toinen pentu sopisi heille paremmin... Nimensä mukainen hurmuri Huurre oli pienestä pitäen! Kutsumanimi puolestaan vääntyi tuosta rekisterinimestä kun jotain luontoon liittyvää piti keksiä ja tavallaan se kuvaakin koiraa hyvin, harkitsevainen ja itseensä sataprosenttisesti luottava koira Huurre on. Mesi on oman kasvattini jälkeläinen. Kun tajusin Mesin emän olevan paimensukuisessa kannassa aika harvinaista emälinjaa, oli selvä, että haluan siitä pentueesta nartun itelleni. Mesi on hyvin paljon samanoloinen kuin Halla, sukuahan ne ovatkin. Ainoa koira Hallan jälkeen, joka tykkäsi makoilla takan edessä olevalla kiveyksellä ja ainoa, joka on saanut pentuaikoinaan minut miettimään kerran jos toisenkin miksi kummassa moisen ristin itselleni halusinkaan. Älyttömän fiksu neiti, siksi kai se kaikki kolttoset keksikin! Rakas se on kaikesta huolimatta. Hile jäi automaattisesti kotiin, koska olin ajatellut jättäväni Tuiskun pennuista yhen nartun kotiin kasvamaan ja kun yksi ainoa tuli niin mikäs siinä, talossa oli kaksi kessua! Hileä ei nyt ihan heti Tuiskun pennuksi uskoisi, ovat ne niin erilaisia. Hile on paljon rauhallisempi ja parempi keskittymään eikä ees nuole niin äärettömän paljon kuin emänsä. Ihastuttava veijari koiraksi!